Olen tiettyjen syiden takia miettinyt viime aikoina paljon sitä, mikä on normaalia, mikä ei.
Sinänsä näiden miettiminen voi olla aika turhaa, koska normaaliuden rajat ovat aika liukuvat enkä edes pidä itseäni epänormaalina. Päinvastoin, olen mielestäni ihan normaali, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Olen miettinyt tätä asiaa, koska terapiassa on ollut puhetta siitä, että koen monet yleisesti negatiivisena pidetyt asiat positiivisina. Näen usein unia, että mieheni jättää tai pettää minut. Nämä unet eivät ole minulle ahdistavia, vaikka periaatteessa kärsinkin unessani sen takia.
En tiedä, miten osaisin selittää tämän. Minä nimittäin nautin siitä. Nautin siitä tuskasta, epävarmuudesta, pelosta. Ihan samalla tavalla kuin nautin (saan suoranaisia kiksejä) tehdessäni kuvia, jotka usein muiden mielestä ovat ahdistavia. Itse en koe niitä ahdistavina.
Näitä piirteitä löydän toistenkin tekemistä synkistä kuvista ja voi olla, että tulkitsen ne usein hyvin väärin (siis eri tavalla kuin tekijä on ajatellut, mutta eikös taiteen tulkinta olekin aina subjektiivinen kokemus).
Terppani mielestä olen oppinut tällaisen käytösmallin, koska lapsuuteni on (hänen mielestään) ollut niin kurja, että minun on ollut pakko keksiä itselleni jokin suojakeino. Mikäs olisi sen parempi keino kuin alkaa nauttia tuskasta ja muusta paskasta?
Mutta kuinka suuri osa tästä on persoonaa, kuinka suuri osa ympäristön vaikutusta. Itse en samaa mieltä terppani kanssa ja suoraan sanottuna alkoi ärsyttää, kun hän toitotti teorioitaan.
Minusta tuntuu joskus, että vaikka hän (terppa) tämän kieltää, niin hänellä on kuitenkin jokin muotti siitä, millainen terveen/normaalin ihmisen pitäisi olla. Ilmeisesti siihen muottiin ei sovi henkilö, joka nauttii melankoliasta.
Minä siis oikeasti nautin tietyllä tavalla surusta. Omalla kohdallani se purkautuu kirjoittamalla (runoja) ja vääntämällä kuvia. Saan siitä tyydytystä, mutta en siis (toisin kuin moni kai luulee?) ryve itsesäälissä ja voivottele itseäni. Ei minulla ole sellaiseen mitään syytä enkä koe tätä melankoliaa ongelmalliseksi.
Onhan olemassa melankolinen persoonallisuuskin. Persoonallisuuden ydintä on vaikea muuttaa, sitä paitsi miksi pitäisikään. Eiköhän ihminen ole onnellisimmillaan, jos saa elää oman persoonansa puitteissa?
Olen monta kertaa sanonut (en muista olenko sanonut sen täälläkin), että jos asenteeni olisi negatiivinen, olisin jo vetänyt itseni jojoon. En ole pessimisti, mutta en ole optimistikaan. Olen lähinnä realisti, jolla tosin on pää joskus pilvissä (ei siis pilvessä, en käytä huumeita).
Siksipä minulla nousee karvat aina pystyyn, jos joku tulee minulle selittämään, että ”ole positiivisempi”, ”älä ajattele negatiivisia asioita” jne.
Miksi muuten negatiivisia asioita ei saisi ajatella? Pitäisikö ne lakaista maton alle ja leikkiä, ettei niitä ole?
Sitä paitsi mikä on negatiivista? Sekin on aika subjektiivinen kokemus, mitkä asiat ja tunteet kukin kokee negatiiviseksi.
Kun laitan sikiöitä kuviin, teen verisiä kuvia, saan kiksejä ja nautin siitä. Nautin kuvia tehdessä nimenomaan niistä tunnelmista, synkkyydestä ja kuoleman läsnäolosta.
Ne ovat kuitenkin fantasioita. Fantasioiden ei ole koskaan tarkoitus toteutua. Ne vain ovat… kuvitelmia. En siis ole enkä ole tulossa massamurhaajaksi.
Ps. Myönnän, että minulla on pakkomielteistä käytöstä mm. ruuan suhteen. Sama ”ruualla leikkiminen” (säännöstely, nälässä pitäminen jne.) minulla jatkuu, mihin minut on opetettu/pakotettu pennusta lähtien – tosin ei samassa muodossa, koska nyt minä saan itse kontrolloida syömisiäni enkä ole toisten armoilla.
***
Kuva on Zalibarekin tekemä ja se on eräs lempikuvistani. En oikein pidä Zalibarekin nykyisestä tyylistä, hänen vanhat piirroksensa ovat paljon parempia, mielestäni.
EDIT 20.7. klo. 08:42
34 älynväläystä:
Luulen, että tykkäisit Adam Jonesin taiteesta. Mikäli et ole siihen jo tutustunutkin. Adam Jones on siis Toolin kitaristi ja pääosin vastuussa bändin kansitaiteesta sekä musiikkivideoista. Ne on justiinsa yhtä "friikkejä" kuin jotkut sikiöt säilykepurkeissa ja sellaista. Tykkään niistä kovasti.
Googlaamalla löytyy niitä kuvia, vaikka Adam Jones -nimisiä onkin varmaan kymmenen tusinassa. Ja Toolin musiikkivideoita löytyy tietty youtubesta. :)
(Oli pakko poistaa yksi ylimääräinen sana ekasta kommentista).
Melankolinen mielenlaatu on normaalia, siihen liittyy vakiomäärä angstia, oli sitten elämätilanne mikä tahansa(oli siis asiat paremmin tai huonommin).
Melankolisuus ei ole samaa kuin negatiivisuus, se on positiivisten ihmisten harhaluulo.
Ihminen kyllä kehittää kaikenlaisia suojakeinoja itselleen, varautuminen aina pahimpaan on varmaan yksi yleisimmistä, mutta onko sillä mitään tekemistä melankolisen luonteen kanssa, sitä en niin yks kaks allekirjoittaisi.
Normaaliudesta en sano mitään, koska sitä on niin monenlaista, riippuen siitä mihin sitä peilaa, mitä eri kulttuureissa pidetään normaalina. Mitä tiukemmat rajat, sitä vähemmän esiintyy "normaaliutta".
Kuvien tulkitseminen kertoo enemmän tulkitsijasta kuin kuvan tekijästä.
"Olen mitä olen", on hyvä lause ja siitä kannattaa pitää kinni.
Lapsena ja nuorena yritin aina olla kiltti. Toivoin, että minut hyväksyttäisiin ja minusta pidettäisiin. Lopulta huomasin, että kiltteyttäni käytettiin härskisti hyväksi.
Nykyään olen mikä olen ja elän tasapainoista seesteistä elämää taatani kanssa. Olen vanha kuuhelo, joka ottaa loppuelämästä ilon irti.
Kirjoituksesi aiheutti minussakin paljon mietteitä. Estetiikan osalta olen amoilla linjoilla. En ole itsekään, mikään "söpöstely" ihminen, vaan nautin rumuuden ja rujouden estetiikasta. Fyysisestä kivusta nauttiminen on myös oma taiteenhaaransa, mutta entäpä henkisestä kivusta ja ahdistuksesta nauttiminen? Miksipä sekin ei voisi olla ihan "normaalia"? Ihminenhän haluaa pelätä "turvallisessa ympäristössä", tästä kertoo kauhuelokuvien ja kirjojen suosio. Miksi siis ei voisi saada samaa tyydytystä ahdistavasta painajaisesta?
Itse olen harrastanut "extreme ihmissuhteita" ja olen miettinyt, että mikä on saanut minut niissä pysymään ja tämän kirjoituksesi luettuani aloin pohtimaan, että ehkä se tuska ja epävarmuus, jota niissä koin toi minulle tyydytystä. Tässä lienee taas yksi asia, johon kiinnittää huomiota.
Itse asiassa oma terapeuttini totesi, että kannattaa keskittyä vaikka benju hyppyihin tai muihin "korvikkeisiin" noiden ihmissudekokeilujen sijasta.
Mutta minua inhottaa ajatus siitä, että ihminen, joka nauttii kivusta ja ahdistuksesta tai rumuudesta tai rujoudesta, jotenkin kompensoisi sillä jotain. Rankaisisi itseään tai olisi oppinut sen selviytymiskeinoksi. Ei kaikkien tarvitse olla söpästeleviä "hello kitty" ihmisiä, miksi ei vain voi tykätä niistä varjopuolen jutuista ilman mitään kummempia perusteluita?
Jos olisi kovin viisas niin sanoisi monta asiaa, mutta kun ei tiedä mistään mitään niin kuuntelee vaan...
Niin vahvaa ja hyvää tekstiä, että sitä täytyy hetki pureskella. Palajan.
Ymmärrän sinua...
minä itse maalaan surullisia silmiä, kasvoja...tykkään katsoa draama -leffoja, lukea surullisia kirjoja...surullinen musiikki koskettaa minua eniten...
Ehkä prosessoin suruani ulos noiden surullisten juttujen kautta...
Elämään kuuluvat kaikki värit, tunteet...useasti minä olen huomannut, että olen löytänyt rakkauden, valon tummuuden vallitessa...
Mina pidan kanssa synkkyydesta, enka nae, etta esim. synkkien kuvien tekemisessa on mitaan negatiivista.
Jos joku haluaa kieltaa synkkyyden ja surumieliset ajatukset, niin se on negatiivisuutta. Positiivista on mielestani hyvaksya kaikenlaiset tunteet.
Positiivinen ajattelu ei tarkoita, etta ihminen olisi iloinen ja valoisa, se tarkoittaa pikemminkin sita, etta ihminen hyvaksyy ja ymmartaa itsensa ja myos hyvaksyy muille oikeuden tunteisiinsa.
Ja jos joku esim. tuomitsee toisen taiteen liian negatiiviseksi, se on todella negatiivista ajattua. Positiivinen ihminen suhtautuu kaikenlaisiin asenteisiin suvaitsevaisesti.
Minusta tuntuu, etta monia ihmisia pelottaa sen oma "pimea" puoli (ja se on varmasti kaikilla) niin, etta siksi he ahdistuvat ankeista ja synkista ajatuksista.
Toisia taas ahdistaa "valoisa" puoli, se on mielestani yhta ahdasmielista kuin pimean puolen arvostelu.
Meitä on moneksi ja hyvä niin.
Positiivisia, negatiivisia, optimisteja ja pessimisteja.
Pääasia, että on sinut itsensä kanssa eikä kurkottele ja kaipaile muuta. Sitä ollaan miksi on tultu.
Ja suvaitsevaisuus puolin ja toisin, se helpottaa kummasti elämää.
Osuva kirjoitus sinulta! Herättää minussakin paljon ajatuksia ja mietteitä, omanlaiseni lapsuuden kokeneena. Tuollainen on minulla osittain sellainen suojakeino, ja nautin siitä vapaudesta näyttää tunteita ja etsiä asioita, jotka herättävät erilaisia tunteita ja nautin siitä, että aiheutti ne toisissa mitä vain, niin minä saan vihdoin näyttää omat tunteeni. Lapsuudessani en saanut näyttää mitään tunteita!
Mutta vahvaa tekstiä jälleen...nautin lukea sitä!
Normaaliutta pitkään pohtineena olen päätynyt omassa määrityksessäni siihen, että normaaliuden määrittää yhdellä tasolla yhteiskunta, toisella tasolla sen jäsenet. Normaali on pelottava sana. Olisi kai yhtä pelottavaa olla normaali, kuin olla olematta...
Normaali on jo sanana epänormaali. Kuka meistä on tarpeeksi normaali tai epänormaali arvostelemaan sitä, kuka on normaali tai epänormaali?
Lapsuus on meillä kaikilla vahvana unissa, mielessä, arjessa jne. Jollakin tapaa se vaikuttaa tekemisiimme ja ajatuksiimme aikuisena. Mutta paljon on tosiaankin kyse myös muulla tavalla muodostuneesta persoonasta.
Moni jopa piiloutuu sen taakse, että hänellä on oikeus käyttäytyä tietyllä tapaa, koska lapsuus oli niin kova. Sinä tietyllä tapaa otat vastuuta omasta itsestäsi, kun et suostu laittamaan melankolisia piirteitä itsestäsi täysin vaikean lapsuuden piikkiin. Mielestäni on hyvä ottaa itsekin vastuuta tekemisistään.
Sekin on totta, että negatiivisuus ei ole helposti mitattavissa.
Tiina, Googletin ja löytyi kaikenlaista mielenkiintoista! Olet oikeassa, tykkään! Täytyy jatkaa tonkimista tänään. Jonkun Toolin musavideon olen kuunnellut sinun blogissani ja tykkäsin videosta. Taidankin ottaa nyt Toolin ja Adam Jonesin projektikseni ;D
Susu, Amen. Puit ajatukseni sanoiksi huomattavasti lyhyemmin ja selkeämmin kuin olisin itse osannut. Normaali, kuten mainitsinkin, on sanana hankala. Vielä hankalampi on piirtää sille raamit. Tässä yhteydessä lähinnä tarkoitin, etten ole mikään friikki.
Unelma, Minulla on sellainen muistutuslause itselleni: I am what I am and what I am needs no excuses.
http://www.youtube.com/watch?v=QqQ7iCXhTAo&feature=related
Valitettavasti löytyy sellaisia ihmisiä, jotka yrittävät hyötyä toisista, jos löytävät pienenkin kohdan, mihin tarttua. Minua ei hyväksikäytä kukaan (paitsi vanhempani henkisesti, koska en pääse heistä irti, mutta asia on työnalla).
Alissa, kiitos todella hyvästä kommentista! Et arvaakaan, miten hyvältä tuntuu, kun joku ymmärtää. Itse rakastan miestäni kahta enemmän etenkin sellaisten öiden jälkeen, kun hän on unissani kohdellut minua huonosti, jättänyt ja pettänyt jne. Nämä unet eivät siis ole mitään alitajunnan pelkojani; luotan mieheeni enkä epäile häntä pettämisestä.
Itse en ole muuten koskaan harrastanut ns. extreme ihmissuhteita (paitsi vahingossa). Minulla on todella voimakas itsesuojeluvietti, joten en siedä itseeni kohdistuvaa huonoa käytöstä.
En tiedä tarkoitatko extremellä juuri tätä, mutta siis itse en kauan katsele huonoa käytöstä (paitsi pari kertaa on näinkin käynyt, mutta toisella kerralla luulin olevani rakastunut ja toisella kerralla en välittynyt ;)
Minua ärsyttää tuo samainen ajatus. Tuo Hello Kitty oli todella hyvä vertaus!
Peikko, kyllä Peikko oikeasti tietää, tiedän ;)
Almamaria, kiitokset!
Hanne, Kauniisti sanottu. Minä taidan ymmärtää sinua myös nyt paremmin. En ole muuten koskaan soittanut pianolla duureja, soitan vain molleja. Ja jos kappaleissa käykin iloisempia säveliä ja toivoa, niin murskaan sen mollilla. Ja saan kiksejä. ;)
Itkis, Olen ihan samaa mieltä; kaikki tunteet kuuluvat elämään ja kukin käsittelee ja näyttää ne omalla tavallaan. On tietenkin harmillista, että yleisesti negatiivisina pidettyjen tunteiden näyttämistä pidetään merkkinä koko persoonan negatiivisuudesta ja jopa asenneogelmasta.
Minusta tässä nyt ei kuitenkaan ole kyse ahdasmielisyydestä. Jos jota kuta ahdistaa valoisa/pimeä puoli, niin entäs sitten? Ahdasmielisyydestä voi mielestäni puhua vasta, jos kokee oman kantansa olevan ainoa oikea tapa nähdä ja tuntea.
Uuna, Ihmiset näkevät sen, mitä näytetään tai sen mitä haluavat nähdä. Olen ihan samaa mieltä tuossa, että ihmisellä monia ”rooleja” tai persoonia – miten sitä nyt haluaa kutsua.
Minä olen seurassa usein iloinen, nauravainen ja puhelias – ja vähän ujohko aluksi. Kyllä minä koen olevani sellainenkin ihminen ihan aidosti. En siis mene ihmisten ilmoille, jos en ole ihmistuulella. Töissä ollessani piti välillä vähän skarpata, että jaksoi esittää iloista silloin, kun ei ollut.
Arleena, Olen samaa mieltä. Siinä vaiheessa, jos jokin piirre häiritsee itseä ja omaa olemista ja elämistä, niin se on ongelma ja sille kenties voi yrittää tehdä jotain. Mutta jos ei koe sitä ongelmaksi, niin miksi vaivautua – siinähän ei olisi edes mitään järkeä.
NeitiMistyJ, Minulla on samanlainen tarve: Siis vihdoin alkaa näyttää tunteeni. Se oli kiellettyä minunkin lapsuudessani, kuten olla näkyvä tai kuuluva henkilö! Piti olla hissun kissun ja luodata toisten tunteita, että osasi sovittaa omansa niihin.
Pauliina, Totta. Jokainen ihminen on kulttuurinsa tuote ja kulttuuri pitkälti sanelee myös sen, mitä pidetään normaalina, mitä ei. Mitään absoluuttista normaaliutta ei ole olemassakaan.
Media, Normaali oli huono sanavalinta, kuten jo itsekin totesin. Jos nyt ilman mitään filosofiaa ajattelee asiaa, niin tarkoitin sillä ihan yksinkertaisesti vain sitä, että MINÄ olen mielestäni ihan normaali suhteessa muihin suomalaisiin ihmisiin. Olisi varmaan pitänyt käyttää sanaa ”tavallinen”.
Uskon kyllä, että omallakin kohdallani lapsuus vaikuttaa moniin asioihin minussa, vieläkin. Siksi käynkin terapiassa, mutta niitä tiettyjä ongelmia, joiden takia siellä käyn, en aio täällä mainita. Muutama blogiystäväni niistä tietää, mutta luotan siihen etteivät he täällä niistä puhu.
Kiitos teille kaikille kommenteista! Haluan vielä muistuttaa, että tämä oli puhtaasti subjektiivinen kirjoitus ja käsitteli itsekkäästi ainoastaan minun persoonaani - ei siis kenenkään muun. Kenties kaipasin ymmärrystä ja myöskin oikeutta sille, mitä olen.
En nyt tässä sano muuta kuin että tuo kuva muistuttaa oudosti niitä kuvia, joita minulla on mm. Varastossa seinällä - katsotaan... NG Hammerin maalauksia pari, valokuvia Jan Louis, Mikko Raatikainen, Anita Klingall. Lisääkin on, en muista mitä.
Polga, nyt alkaakin armoton googletus ;D
Minusta on ollut huvittavaa, että kun olen vuosien myötä asettanut enemmän rajoja sille mitä haluan ja mitä en, on se koettu negatiivisena asiana. En suostu tekemään asioita, jos en halua. Jos jonkin asian tekeminen ilahduttaa jotain muuta eikä sillä ole minulle niin suurta merkitystä, niin voin sen tehdä. Mutta jos en halua niin en halua enkä tee. Tämä on aiheuttanut ällistelyä. Minua on luonnehdittu kiukkuisemmaksi kuin aikaisemmin :) Siitä olen pelkästään tyytyväinen. Olin liian kauan mukava, kiltti, suostuvainen ja alistuvainen. Olisi luullut, että dominoivan miehen tavattuani olisin ollut helppoa kauraa mutta siinä on käynyt päinvastoin. Olen oppinut sanomaan ei, olen jättänyt pitkiä ystävyyssuhteita taakseni niitä ikävöimättä tai selittämättä. Joku sanoo minua itsekkääksi ja negatiiviseksi, minä en siitä piittaa.
Tulin sitten tänne suu vaahdossa ylistämään itseäni - minulla vain lähti kirjoituksestasi aivotyö käyntiin ja tämä siitä sitten seurasi :)
Satuinpa oikeaan aikaan kello viiden teelle. Paneuduin kirjoitukseesi ja heti muistui mieleeni, miten minulle tässä taannoin sanottiin: kirjoitat niin melankoolisesti, niin surusävyisesti, että ahdistaa.
Mietin miksi, sillä ei minua kirjoitukseni ahdista. Melankolia on myös minun värini
Minäkin olen aina nauttinut melankolisesta taiteesta. Toisaalta minussa on myös söpöilevä puoli. En nauti siitä, jos elämässäni on ongelmia, mutta kuvissa, elokuvissa ja muussa sellaisessa tuo melankolia puree. Suosikkisatunikin on aina ollut Pieni merenneito. (Eikä sitten se Disneyn versio, jossa merenneito nai sen prinssin.)
Tuo satu on minusta jollain lailla melankolian huipentuma, ja vaikka olen pitänyt myös niistä saduista, joissa prinsessa saa prinssinsä, erityinen merkitys minulle on ollut tuolla merenneitosadulla, jossa sankaritar tekee kaikkensa, mutta jää silti ilman rakastaan. Jokin siinä on, että se liikuttaa, kun merenneito katsoo mykkänä vierestä kun toinen vie hänen rakkaansa.
Kiitos, Elegia, Glorian laulusta.
Ole vaan mita olet - niin minakin! :)
Luettuani kaikkien kommentit huomaan itsessani olevan yhta tuolta ja toista tuolta bloggaajalta. Tunnistan siis itseni monipuoliseksi ihmiseksi. Riippuu fiiliksesta tuleeko kuviin veitset vai kukkaset.
Kuka on sanonut etta kaiken pitaisi olla vain 'perinteista kaunista'... (tarkennus: tarkoitan tuolla esim. kukka on kaunis mutta luuranko ei perinteisessa mielessa miten 'normaali' tai 'tavallinen' ihminen kauneuden maarittelee)
Ja lopuksi sopinee klisee:
antaa kaikkien kukkien kukkia! :)
Aloin ajatella kaikkien näiden hienojen - Sinun ja muiden - ajatusten jälkeen, että USA on oikeastaan terapeuttien ihmemaa. Myös maa, jossa kaikilla on oltava tuo amerikkalainen leveä virnistys kasvoillaan. Maa, jossa liian vaiteliaat lapset viedään teatterikasvatukseen, jotta he oppisivat olemaan ulospäin näkyviä ja iloisia.
Lopulta se oikeastaan merkitsee, että nämä hyvin terapoidut ihmiset väistävät kaikkia syviä tunteita, koska niissä piilee vaara järkyttyä.
Ja terapia sinänsä, vaikka siinä on puolensa, (ei koske nyt sinua yksityisesti, vaan yleisemmin) lähtee kuitenkin liikkeelle ajatuksesta, että on jotakin parannettavaa. Jotakin sairasta. Normipoikkeama riittää, mikä oikeastaan on tosin vähäinen juttu.
Eräs läheiseni tapasi sanoa: "sitä on 99 sorttia hullua, mutta vain yhdestä pidetään vahtia".
Joten eiköhän normaali ole aika hullu juttu, kun oikein silmiin katsotaan. Siitä huolimatta, että monilla ihmisillä on voimakas tarve saada otetta elämän hillittömään moninaisuuteen ja kirjavuuteen siten, että he ottavat jonkun lujatekoisen muotin, - (normaali, luonnollinen, jumalan säätämä, perhetraditio, säädyllisyys, oikeat vartalonmitat, nimeä omasi)- ja määräävät että tästä putkesta on mahduttava läpi. Sillä tavalla rakennetaan ahdistusta, itselle ja muillekin.
Normaalius on keskiverto-ohjausta, jossa ohjaus on autopilotilla. Oma ohjaaminen sekä vaatii että antaa enemmän.
En osaa oikein kommentoida näitä sinun juttujasi, mutta tulen aina hyvälle tuulelle niitä lukiessani, ne tuntuvat niin rehellisiltä.
Tuo kukkasarjasi on hieno ja hauska näkökulma niihin ;)
En valinnut sanaa normaali kommenttiini arvostellakseni sinun sanavalintojasi. Huomasin kyllä, että olit perustellut sanan käytön ja ymmärsin, mitä tarkoitit.
Otin tuon sanan normaali esiin vertailussa epänormaaliin. Sillä taas yritin kertoa siitä, että olemme kaikki yhtä normaaleja tai epänormaaleja.
Muutenkin tahdoin kommentillani taas kerran kertoa olevani jokseenkin samaa mieltä asiasta kuin sinä.
Almamaria, Minulle on käynyt samoin. Olin ennen tosi kiltti ja alistuva, en uskaltanut oikein sanoa ”ei”, koska pelkäsin, ettei minusta sitten pidetä. Nykyään kuulostan vähän samalta kuin sinun kuvauksesi itsestäsi. En enää uhraa itseäni toisten takia, mutta toisaalta voin kyllä tehdä asioita toisten hyväksi – en tosin enää tee niitä siinä pelossa, että minusta ei pidettäisi, vaan siksi että haluan.
Minusta muuten tuntuu, että hiljattain katkennut ystävyyssuhteeni johtui osittain siitä, etten jaksanut enää myötäillä ja ymmärtää, vaan kehtasin kyseenalaistaa toisen sanomiset. Ilmeisesti hän ei kestänyt sitä.
Hyvä vain, että tulit suu vaahdossa tänne – tänne saa tulla vaahtoamaan mistä tahansa ja hyvin vaahtositkin! ;)
Aimarii, Hyvin kuvattu! Minä en ahdistu kovin helpolla toistenkaan tummasävyisistä teksteistä. Joskus mietin olenkohan jotenkin tunnevammainen tai kylmä, mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei se sitä ole. Sitä vain osaa ottaa tietyt asiat/tunteet vastaan kai eri tavalla, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö voisi tuntea empatiaa muita kohtaan.
Ofelia, Pieni merenneito taisi muuttua merenvaahdoksi… Se oli ja on minunkin mielisatuni! Samoin monet muut H.C Andersenin sadut. Nautin siitä kaipuusta ja kaihosta. Pitääkin muuten kaivaa Andersen esille ja lukea merenneito pitkästä aikaa!
Unelma, kiitos että olet olemassa!
Jatkan vastaamista myöhemmin, kiitos kaikille kommenteista!
Minulla on sellainen kuviteltu muotti terpoista (päässäni), että heillä ehdottomasti on "jokin muotti siitä, millainen terveen/normaalin ihmisen pitäisi olla." Hehän siinä ammatissaan nimenomaan hakevat 'asiakkaalleen' rajoja, vaikka toinen sanoo että nagatiivinen on positiivista, ei terppa taputa käsiään omaperäisestä ajattelusta ja yritä auttaa löytämään lisää nega-positiivisia elämyksiä jotta toinen voi käsitellä ne fiilikset läpi, vaan yrittää johdatella sille radalle joka 'yleisesti' koetaan positiiviseksi.
Mutt joo, Susun melakolinen angsti kuulostaa tutulta, ja se on hyvä asia että jotkut edes pystyvät tuntemaan syvästi. Moni pinta-ajattelija karttaa surua kuin viimeistä päivää.
Hui, on kyllä hurja kuva!
Pääasia on se, että itse tietää m ikä tuo iloa ja onnistumisen tunteita elämässä, jota me kaikki kuitenkin niin kovasti haluamme. Sinä olet sinä ja minä olen minä, se on hyvä niin;-)
Hulluuteen en osaa ottaa kantaa kun itsekkään en ole omasta mielenterveydestäni aina niin varma (tähän sopis nyt LOL!)
BLOGitse, Samaa mieltä olen eli kaikille kukille on omat paikkansa. Muistetaan antaa niiden kukkia rauhassa!
Hannah, Hyviä pointteja kirjoituksessasi. Usa on varmaan introverttien painajaismaa, jos näin yleistää.
Tuosta terapiasta minulla on vähän eri käsitys kuin sinulla. Toisin kuin monet luulevat, niin terapiaan ei mennä kuuntelemaan, mikä sinussa on mahdollisesti ”vialla” (siellä ei edes käytetä vika-ilmausta) ja yrittämään muuttaa sinua.
Kunnollisen terapian tarkoitus ei ole muuttaa ihmistä, vaan auttaa etsimään itsestä voimavaroja, auttaa rajojen löytämisessä ja asettelussa jne. riippuen ihmisestä. Eräs terapian tarkoitus on myös opetella hyväksymään ne omat piirteensä ja oppia elämään niiden kanssa.
On niin monia syitä, miksi terapiaan mennään, mutta eivät ne Suomessa ainakaan minun kokemukseni mukaan (on paljon kokemusta) ole mitään aivopesulaitoksia, joissa ihmiset yritetään saada muistuttamaan jotain keskivertoihannekuvaa.
Zilga, ymmärrän. Joskus ei vain tule – tiedän tunteen. Kiitos, että jätit muutaman sanan!
Media, Ymmärsin sen, mutta koska moni takertui siihen sanaan, niin koin tarpeelliseksi vähän selitellä sitä. Selittäminen on minulle tärkeää ;) Mutta kiitän sinua, että tuli oikaisemaan omat tarkoitusperäsi! Joskus stiä voi ymmärtääkin vähän väärin etenkin jos on otollinen mielentila päällä.
Kutis, Voi olla, mutta kyllä se muotti aika joustava on. Toisin kuin sanot, niin rajoja ei hae terppa, vaan ne rajat haetaan itse. Joskus suorastaan vituttaa, kun mitään vastauksia ei terpassa saa – ne pitää oivaltaa itse. Ei niitä kukaan tuo tarjottimella.
SuviAnniina, Minustakin on paras niin, että kukin repii ne ilontunteensa, mistä repii. Olkoon se sitten raatokuvaus tai prinsessakuvaus ;))
Minusta tuo kuva on groteski. En pidä siitä yhtään. Minä pidän kaikesta värikkäästä ja, ehkä varmaan jossain määrin voimaannuttavasta.
Kun sanot purkavasi surua kirjoittamalla ja vääntämällä kuvia. Niin eikö se ole juuri sitä surun työstämistä?
Miksi sitten ihmiset sanovat, että ajattele positiivisemmin (jäi vähän "leijumaan ilmassa")?
Fantasioita. Juu, minullekin sanoi eräs lääkäri minun fantasioivan jostain, kun ensimmäinen masennukseni oli käynnissä. Silloin en ymmärtänyt sitä. Mutta nyt kun jälkeenpäin olen asiaa monen vuoden jälkeen ajatellut, olen havahtunut ymmärtämään (ehkä jotain).
Ymmärrän tuon mitä terppasi sanoi, että olet omaksunut tuollaisen käytösmallin, koska lapsuutesi on ollut kurja. Mutta mitä sitten? Mitä sitten jos terapiassa terapeutti toteaa em. laisesti? Mihin siitä sitten "pitäisi" lähteä? Weird!
Itse en saa terapiaa, vaikka tulisi saada. Ehkä, joskus.
Tuo ruoka juttu tekee pahaa.
Anonyymi, ei siitä tarvitsekaan pitää. Makuasia.
Piti ihan tarkistaa, mitä olen kirjoittanut. En osaa sanoa työstänkö surua, koska en tunne olevani surullinen. Kirjoitan nämä tekstit yleensä purkautumistyylillä enkä tarkista niitä jälkikäteen. Melankolia olisi ollut parempi sana tuossa yhteydessä, mutta kenties olen kirjoittaessani halunnut välttää toistoa.
Minulle ei varsinaisesti ole sanottu ”ajattele positiivisemmin” paitsi täällä blogeissa. Se oli esimerkki ja kerroin, miltä minusta tuntuisi JOS minulle sanottaisiin niin. Se lukee siinä aika selkeästi.
Mitä tulee tuohon terpan sanomiseen. Olen luonteeltani pohdiskelija ja minua kiinnostaa mahdollisuus, että vain olen persoonaltani tällainen – menneestä huolimatta, en sen takia.
Joten mitä sitten? No, eri asiat kiinnostavat eri ihmisiä ja minua kiinnostaa oma persoonallisuuteni ja sen syntyminen sekä mahdolliset lapsuuden vaikutukset siihen.
Sinulle se voi olla ”mitä sitten” –juttu, minulle ei ja aion jatkossakin pohtia juuri niin paljon ja juuri niin "turhia" aiheita kuin minua huvittaa.
"Kirjoitan nämä tekstit yleensä purkautumistyylillä enkä tarkista niitä jälkikäteen." Eli tämä on sinun tapasi purkaa asioita.
Varmaan lukee, joo. Minä nyt vain ymmärsin, että "tosi" elämässä on sanottu näin.
"Mutta mitä sitten? Mitä sitten jos terapiassa terapeutti toteaa em. laisesti? Mihin siitä sitten "pitäisi" lähteä? Weird!"
Tällä lähinnä tarkoitin, että kun olet omaksunut tietyn käytösmallin, niin mitä sitten jos terppa sanoo sen. Mitä sitten tapahtuu? Ehkä en osaa selittää itseäni ymmärrettävästi. Varsinkin kun kerrot blogissasi yksityiskohdan terapiasta ja terapiahan on kokonaisuus, joka tietty rakentuu niistä palasista. ..kohta mä en itsekään tiedä mitä yritän sanoa ;)
En tarkoittanut että asia on "turha".
Ano, siis heh. Tarkoitin, että en ole samaa mieltä terpan kanssa, koska pidän sitä tiettyä käyttäytymismallia osana persoonallisuuttani enkä siis koe, että se on lapsuuden takia päälleeni liimaantunut piirre, josta pitäisi yrittää päästä eroon.
Minulla on muuten myös ongelmia sen suhteen, jos joku (esim. se terppa) kertoo minulle, mikä johtuu mistäkin. Ei hänkään sitä voi tietää - ei hän mikään meedio ole ja olen itsekin lukenut psykologiaa ja (omatoimisesti) psykiatriaakin. ;)
Minä siis haluan pohtia ja inhoan analyysejä (jos ne ne on tehty minusta). Joo, tätä asiaa voisi toki miettiä, että mikä siinä on minusta niin kamalaa :D
Melankolisuus. Minä suorastaan rakastan jo sanaakin. Melankolia on ihana tila. Katson leffoja, joissa ei ole onnellinen loppu tai jos on, ainakin matkan varrella tapahtuu jotain surullista, jotta saan itkeä. Ellei, niin leffa on kohtuuhuono. Tosin Tarantinot olen ottanut vastaan ja tykkään ihan itkemättä.
Ja olen samaa mieltä taiteesta, se on subjektiivinen asia tai sitten meidän on aina tiedettävä, mitä kuvalla on haettu. Ja sehän olisi tylsää.
Oot varmaan joskus huomannut, että minäkin kirjoitan joskus synkkiä sanoja ja otan jonkun sortin synkkiä kuvia. Mieli on vaan sellainen.
Minäkin nään joskus unia, että mun miesystäväni (tai no nyt voisi varmaan sanoa jo mies, koska saman katon alla asutaan ja virallisesti (ja plääh mikä sana!) ollaan siis avopari. Niin, siis että hän pettää tai näen hänet unessani jonkun toisen kanssa. Saatan herätä surullisena, mutta se menee ohi, kun uni hellittää otteensa.
No jaa, yritän siis sanoa, että tällaisia me ollaan. Me ihmiset. Kukin omanlaisiamme.
Lähetä kommentti